Tuplasti onnea.

En oikein tie mistä aloittaisi...

Varmaan nyt kuitenkin siitä, että eteen on tullut tilaisuus, jolloin olisi hyvä tallentaa elämän kulkua iloineen, suruineen, vaivoineen ja kaikkineen sen enempää niitä kaunistelematta.

Alku.

Oli isänpäivän aatto ja sain raskaustestiin suhteellisen vahvan plussan. Olin shokissa!
Ensimmäisenä päässäni pyöri kysymykset töiden ja rahan suhteen, että "Mitäs nyt?"
Elämä muutenkin jo sellaisessa risteyskohdassa, jossa jo osittain olin tehnyt ratkaisevat päätökset tulevaisuuden kannalta.  Oman yritystoiminnan olin päättänyt siirtää pöytälaatikkoon odottamaan parempia aikoja ja olin lähetellyt työhakemuksia muihin yrityksiin.
Ei kukaan mua nyt ainakaan työntekijäksi huoli, vaikka juuri nyt olisi suurin tarve saada säännölliset tulot!

"Ai niin!"

Muistin, etten todellakaan ole tän asian kanssa yksin. Itku kurkussa, ääni vapisten kerroin avomiehelleni hänen saavan isänpäivälahjansa päivän etuajassa. Reaktio uutisten jälkeen oli tyyliin "Ok.", hymy ja iso halaus. No onhan asioiden tapana järjestyä... Onhan?!! :D

Tais olla ar-ultraa edeltävä ilta, kun mietittiin avomiehen kanssa asumisjärjestelyitä sekä autoa. Meistä tulee periaatteessa kuusihenkinen perhe, vaikkakin vanhemmat poikani (ensimmäisestä avioliitostani) asuvat pääsääntöisesti toisessa kaupungissa. Joka tapauksessa pyrimme ottamaan isoja poikia luoksemme aina, kun mahdollista ja pidän itsestään selvyytenä, että heidät myöskin aina huomioidaan kaikissa tilanteissa.
No mihinkään tuloksiin ei vielä uusista järjestelyistä tultu. Naureskeltiin vaan ja päiviteltiin tilannetta, kuinka elämä taas mullistuu yhden uuden tulokkaan myötä.

Ar-ultra, rv 7+3 (6+4)

Sovittiin avokin kanssa, että menen ultraan yksin. Ajatuksena oli saada varmuus sille, että mahassani todellakin on jotain elävää ja selvittää kuinka pitkällä raskauteni on. Ei siis mitään sen kummempaa.
Automatkalla Tampereelle alko jännittää, enkä tiedä mistä kaikkialta ne ajatukset kumpusivat!? "Oonko pidemmällä raskaana, kuin tien olevani? Mitä jos siellä onkin kaks tai kolme alkiota? Mitä jos siellä ei ookkaan mitään elävää?"

Perille päästyäni ultraaja onneksi oli niin rauhallinen, että itekkin rauhoituin samalla ultraushuoneen pedille.
Ultraaminen aloitettiin ja heti kuvan tultua ruudulle ajattelin "Näenkö sen, mitä kuvittelen näkeväni?!"
Hetken hiljaisuuden rikkoi ultraajan ääni, joka tokas puolikysyvästi, että "Huomasit varmaan jo itsekkin...?"
Mahastani löytyi siis KAKSI alkota, joiden sydän pauhasi jo mielettömään tahtiin <3

Tästä hämmennyksestä selvisin helpommin, kuin plussaus uutisesta. Tai no, jos ei oteta lukuun automatkaa takas Orivedelle, jonka aikana itkin ja nauroin vuorotellen :D  Harmittelin, että avokkini ei ollut kanssani jakamassa tuota onnen hetkeä. Onneks sain kaks ultrakuvaa, jotka komppaavat mun puheita, kun kerron avokilleni asiasta. Luuli kyllä ekaks, että huijjaan ennen kuin näki todisteet :)

Jep. Nyt ollaan sitten saatu naureskella entistä enemmän. Varsinkin tolle yhden illan pohdinnalle, "kuinka tullaan pärjään, kun meitä tulee YKSI lisää." No joo-o! Olis pitäny jättää naureskelematta sillon, koska näköjään aina jollain on sormensa pelissä asioissa ja koskaan ei tiedä mihin oikeesti pitäis varautua :D

Nyt toivotaan, että molemmat kyytiläiset pysyvät matkassa. Asiat järjestetään niin, että ollaan valmiina vastaan ottaan kaks uutta perheen jäsentä. Rahasta ja töistä vois murehtia vaikka päivät pitkät, mut kuka jaksaa tehdä sitä koko aikaa, kun energiansa voi käyttää perheensä rakastamiseen ja oleen onnellinen jo siitä vähästä mitä elämän aikana sulle suodaan... 
Tosin, perhe on mulle kaikki kaikessa, joten mistään "vähästä" ei voida puhua vaan nyt puhutaan rikkaudesta.


Tänään siis rv 8+0 (7+1) ja päivä kerrallaan...