Väsymys ja masennus.
No nyt sen sanoin. Alkaa oikein itkettään, kun kykenee myöntään itselleen, että voimat alkaa olee lopussa.Edellisen postauksen jälkeen alkoi nukkumisvaikeudet.
- en saa sopivaa nukkumisasentoa
- ylipehmeä patja, joka ei tarjoa kropan vaatimaa tukea
- yölliset vessareissut
- valmiiksi pieniä lapsia; yöheräilyt ja tulee tarkistettua joka yö onko peitto päällä jne.
ja loppupeleissä eräs kaunis aamu ajattelin vain vihaavani tätä elämää...
Onneks on mummot!! Aivan ihania tapauksia <3 Nuorimmainen on nyt siis kahteen otteeseen lyhyen ajan sisällä päässyt mummojen hoiviin ja tämä mamma on saanut koittaa levätä fyysisesti. Ainoa mikä edelleen painaa on se, että tunnen olevani edelleen tän raskauden kanssa aika yksin. Suoraan sanottuna; miestä ei raskaus kiinnosta niin paljon kuin toivoisin... Aika pään tyhjentävä ajatus...
Onneks tajusin itse ottaa yhteyksiä ammattihenkilöön ja ns. "tungin" itseni neuvolaan jutteleen ja tarkistuttaan muutenkin tilannetta. Tuntuu väärältä, että tarvitsen vieraan ihmisen jolle puhua asioista. Eikö tuon tutun, kotonakin pyörivän miehen pitäisi olla se, jota kiinnostaisi kuunnella ja jutella? Mutta voin sanoa, että kyllä harteilta tipahti niin suuri paino tuon neuvolassa käynnin jälkeen, että moista olotilaa en muista kokeneeni pitkään aikaan! Mmm... Mutta ei se arki siitä miksikään muutu. Omatuntoa soimaa se, että on jälleen surullinen ja masentunut ja kuitenkin vauvojen takia pitäisi keskittyä olemaan vain onnellinen ja positiivinen. Väsymys vaan iskee vaikket oikeastaan tee mitään. Kotiäidin pitää jakaa itsensä myös lapsilleen, joka päivä 24/7.
Arvatkaa muuten kuinka vihaiseksi voikaan väsynyt äiti tulla siitä, kun tässä ekaks haaveilee saavansa ulkopuolista kotiapua viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksoset syntyy ja jonkun mielestä sellanen kotiapu ei tuu kuulonkaan. "Mitä semmonenkin maksaa?" No onko sillä rahalla mitään merkitystä jos ulkopuolisen avun avulla pelastetaan perheen arki ja äidin järki? (Ihan pakko sanoa, että tuo kommentti tuli mieheltä, joka ei ole edes kahta kokonaista päivää joutunut yksin pyörittämään koti/lapsiarkea..)
Voihan sellaisia superäitejä ja -isejä olla, jotka handlaa yksin suurenkin perheen arjen, mutta ei oo häpeä hakee sitä apua ja ottaa sitä vastaan jos sellaista tarjotaan. Mulle kelpaa kyll titteliks se "ihan tavallinen kotiäiti". Mieluummin olen sellainen hymyilevä ja lastensa kanssa hupsutteleva äiti, kuin hiuksiaan repivä, lapset hiljaiseksi karjuva hirviö. Ja jos mä saan mahdollisuuden olla se "ihan vaan tavallinen kotiäiti" tuon ulkopuolisen avun avulla niin mä otan sen enemmän kuin mielelläni vastaan!
Rv 18+1 ja massussa tuntuu kaikki olevan hyvin <3
